Kaikki ne muistot mummolan aitassa

Löysimme vihdoin oikean avaimen kuluneesta laatikosta. Molemmat aitanovet aukenivat naristen. Niitä ei ole usein availtu. Toinen huone oli lapsuudesta tuttu; minulla oli tapana nukkua siellä kesäisin. Toisen oven taakse en ollut koskaan kurkistanut. Näky oli ihastuttava. Hyllyillä oli kauniita, vanhoja esineitä, joista monien käyttötarkoitusta emme tienneet.

Pieni seurueemme kävi äitini asumattomaksi jääneessä lapsuudenkodissa. Oli sovittu, että voimme ottaa mukaamme tavaroita talosta ja ulkorakennuksista. Jouduin kummallisen dilemman eteen. Halusin mukaani joitakin esineitä ja toisaalta en halunnut. Miksi juuri minulla olisi oikeus viedä niitä jonnekin, mihin ne eivät yhtään kuulu? Mielessä pyöri sitkeä ajatus, että vaatimattomimpienkin tavaroiden ottaminen olisi jonkinlainen pyhäinhäväistys.

Isovanhempieni sukupolvelle lähes kaikella tavaralla oli funktionaalinen merkitys.

Minua mummon yksinkertainen lypsyjakkara kiinnosti ehkä juuri käytöhistoriansa takia, ikään kuin siihen olisi tallentunut elämää, joka on kaukana menneessä. Minulla taitaa olla tallessa vanha valokuvakin, jossa tuo jakkara on käytössä.

Mutta miksi minä vien kerrostaloasuntooni mummon tarve-esineitä? En ole edes koskaan nähnyt niitä ennen, joten niihin ei liity varsinaista tunnearvoa. Mitä merkityksiä tavarat siis kantavat? Yritänkö niiden välityksellä pitää kiinni yhteydestä menneisiin sukupolviin?

Yritän muistaa tavaroiden avulla.

On pakko hyväksyä, että tunteita ja muistoja jää menneisyyteen. Jälki haalenee, vaikka en siedä ajatusta. Minä en tiedä juuri mitään isovanhempiani edeltävistä sukupolvista, en edes heidän sisaruksistaan. Lapseni eivät tule muistamaan mitään sukulaisista, jotka nyt ovat kuolleita. Lypsyjakkaran kaltainen rahalliselta arvoltaan vähäinen sukuartefakti tuskin tulee merkitsemään heille mitään.

Kun tuon kotiin tavaroita, joilla ei ole varsinaista käyttöarvoa, minun pitäisi kokea syyllisyyttä. Nykyeetoksen mukaan kodin pitää olla avara ja tavaroita hankitaan vain tarpeeseen. Mitään turhaa ei säilytetä. Ajatellaan, että minimalismi lisää onnellisuutta ja kontrollin tunnetta.

Minä en ole hyvä minimalisti. En ostele paljonkaan, mutta tavarat vain ajautuvat kotiini ja jäävät sinne. Ammattijärjestäjä Ilana Aallon mukaan tavarat ovat sitoumuksia; hän puhuu tavaran palvelemisesta. Tavaratyöstä saa palkaksi sen hyödyn, jonka kukin tavara meille tuottaa – jos tuottaa.

Muistoesineet eivät tuota mitään hyötyä.

Moni säästää muistoesineitä vähän kuin varmuuden vuoksi. Joko siksi, että niille ehkä olisi vielä käyttöä tai mahdollisen tunne- ja muistoarvon vuoksi. Kaduttaako, jos niitä ei säästäkään?

Moni sanoo, että pelastaisi tulipalosta valokuvat, ellei mitään muuta ehtisi. Vaikka niitä karsisi tarkoituksellakin, saattaa myöhemmin harmittaa. Mummolastakin pelastettiin valokuva-albumit. Valokuvat sisältävät historiaa, tarinoita ja muistoja. Silti niiden merkitys katoaa joskus, kuten muidenkin esineiden. Vanhojen tavaroiden liikkeissä on myynnissä kosolti vanhoja valokuvia, joilla ei ole ollut arvoa kuolinpesien tyhjentäjille. Mitä pitäisi ajatella niiden mahdollisista uusista käyttötarkoituksista?

Psykoanalyytikko Anna Colliander sanoo, että joskus ylikorostuneesta konmarituksesta ja minimalismista tulee vain yritys hallita oman elämän ja nykymaailman kaoottisuutta. Koetan uskoa siihen, ettei mieleni ehkä ole niin kaoottinen, että minun tarvitsisi estää muutaman mummolleni kuuluneen tavaran tuloa kotiini.

Ne ovat yhä muovipussissa kirjoituspöydän ja lipaston välisessä raossa.

Kuva: Eetu Pellonpää