Kivet, kirjat & tuhat erilaista lasia

Vaikka pyrinkin elämään Julia Thurénin moton mukaisesti ostamatta ”turhaa paskaa”, on asioita, joista olen nolostuttavan innostunut ja joihin olen vakavasti kiintynyt.

Yksi tällainen asia on kirjat. Käyn säännöllisin väliajoin kirjahyllyni läpi ja luovun niistä teoksista, joihin en aio enää tarttua, mutta silti kirjahylly on aina pursuileva. Jostain kirjoja ilmestyy lisää, ja vieläpä sellaiseen tahtiin, että en kirjaston ja e-kirjojen suurkuluttajana ehdi niitä ikinä saada kaikkia luetuksi.

Toinen keräilykohteeni on erilaiset kivet ja mineraalit. Vaikka en uskokaan kristalliterapioihin tai muihin kivien taikavoimiin, pidän niitä hurjan kauniina ja siksi ostan joka ikisiltä messuilta ja toreilta lisää kvartseja, ametisteja ja sun muita alati kasvavaan kokoelmaani. Olen järkeillyt, että voin heittää ne vaikka ikkunasta ulos, jos haluan niistä joskus eroon eli niiden olemassaolo ei kuormita luontoa.

Kolmas asia, jota taloudestamme löytyy yllin kyllin, on keittiötarvikkeet. En tiedä, mihin kolmihenkinen perheemme, joka ei ikinä järjestä juhlia tai kutsu vieraita kotiinsa, tarvitsee 12kpl punaviini-, valkoviini-, kuohuviini- sekä olutlaseja, mutta kyllä vain: meillä on vitriinillinen lasitavaraa, joille on käyttöä lähinnä silloin kun kolmevuotias on tylsistynyt ja haluaa ehdottomasti juoda maitonsa konjakkilasista. Meiltä löytyy myös vohvelirauta, voileipägrilli, sifoni, 20kpl tacotelineitä ja monitoimilaite tavanomaisten Moccamasterien ja paahtimien lisäksi. Huvittavinta tästä kaikesta tekee se, että vedin rajan vempaimien suhteen vedenkeittimeen ja sellaisen hankkimisen sijaan metsästin vuoden täydellistä metallipannua vedenkeittämiseen.

Kaikki nämä ovat siis asioita, joista en halua luopua, mutta miksi? Odotanko sitä päivää, kun TikTokin sijaan avaan vihdoin jonkin Steinbeckin vähemmän tunnetuista teoksista tai yhtäkkiä haluan opetella leipomaan kakun, jonka voin koristella sifonilla täydellisesti? Tulenko koskaan pysähtymään kivieni äärelle ja arvostamaan niitä yhtä paljon kuin silloin kun huolella valitsin ne torimyyjältä? Tuskin, mutta puoliunohtuneinakin esineinä nämä kaikki edellä mainitsemani tavarat tuovat minulle jonkinlaista iloa ja turvaa, joten todennäköisesti seuraavassakin muutossa kiroan niiden olemassaoloa samalla kun käärin laseja lasin perään paperiin ja täytän ylipainavia pahvilaatikoita taidekirjoillani.

Kuva: Salla Majaniemi

Tavara

Tärkeä tavarani kulkee aina mukanani. 

Vuosien aikana sitä on rakastettu, hellitty, tutkittu, piilotettu, hävetty, käpälöity, kommentoitu, kehuttu, manipuloitu ja kokoon kursittu. Se on yhtä aikaa voimallinen ja väkevä, haavoittuva ja herkkä. Se on tuottanut iloa ja nautintoa, pettymystä ja kipua. Sitä on kaivattu ja kavahdettu. Siitä on taisteltu ja se on hylätty.

Magiaa

Joskus on väitetty, että tavara olisi tehty hauen tai karhun kidasta ja ketun kielestä, mutta sen lihana olisi teeren tai pyyn liha. No sen voin varmuudella sanoa, että minun tavarani ei ainakaan ole näistä materiaaleista.

Vanha kansa ohjeisti käyttämään tavaraa tarkoin ja harkitusti. Sen avulla voitiin tehdä esimerkiksi maaginen suojaus, jota kutsuttiin harakoimiseksi. Kerrottiin myös, että tavaraa voisi käyttää jopa karhun karkottamiseen. Jos tavaraa vilauttaisi karhulle, se pakenisi heikompana. Tavaraa onkin käytetty karjan suojelemiseen metsän pedoilta – sen tietää vanha kansa – vaan enpä tiedä tohtisinko koettaa.

Ristiriitoja

Tiedän, että kertomaani tavaraan suhtaudutaan ristiriitaisesti, sitä toisaalta ihaillaan ja toisaalta arvostellaan. Tavaraa voisi käyttää tulonlähteenä ja siihen liittyy myös useita erilaisia tarpeellisia koulutuksia ja ammatteja, se on siis tärkeä elinkeinoelämänkin kannalta. Se herättää tunteita ja sanotaan, että jotkut ajattelevat sitä kaiken aikaa. Sen vuoksi tehdään jopa rikoksia.

Itselleni tavarasta on rahallisesti ollut vain kuluja, ja tavarani on työllistänyt lähinnä tavaran tarkastamiseen erikoistuneita asiantuntijoita, mutta sentään hyvään hintaan. Tavaraani on pitänyt yhdessä vaiheessa elämääni ammattilaisen toimesta parsia, kun se on ollut niin sanotusti ihan päreinä, mutta muutoin olen pärjännyt sen kanssa ilman sen kummempia murheita. 

Tärkeä, mutta vaiettu

Kaikki hienoimmat asiat elämässäni liittyvät joka tapauksessa tavalla tai toisella tavaraan. Valtavasti muistoja, tärkeitä kasvukipuja ja hyppyjä tuntemattomaan, ihmisiä, iloja ja elämän mullistaneita hetkiä. Siksi on ehkä yllättävää, että tavarasta ei silti yleensä puhuta, kuin aivan läheisimpien ystävien kesken ja harvakseltaan silloinkaan. Eipä silti, etteikö siitä voisi puhua. Se ei vain ole ajatuksissani ykkösenä, eikä edes kakkosena. Ehkäpä nuorempana oli toisin, en muista.

Nuorempana tavarasta tuli stressattuakin: Onko se sellainen kuin pitää, tarpeeksi hyvä, kelvollinen? Joskus olen sen ulkonäköä fiksaillut enemmänkin, nykyään riittää perussiisti yleisilme, kun eihän sitä juuri kukaan koskaan edes näe. Oikeastaan en koko tavaraa enää niin ajattele, se kulkee mukanani ja muistuttaa säännöllisesti kuukausien kulumisesta. Asiantuntija on arvioinut sen olevan erinomaisessa toimintakunnossa ja se riittää. Minä vain käyttelen sitä. 

Yhteyksiä yliluonnolliseen

Aikoinaan, kun suomalaiset uskoivat maailman jakautuvan yliseen ja aliseen, ja ihmisten elävän siinä välissä, tavaran kautta ajateltiin olevan yhteys kuolleiden maailmaan. Vielä merkityksellisempää oli tavaran kautta syntyvä yhteys elämän luomiseen. Juuri elämän luomiseen liittyvätkin vaikuttavimmat, liikuttavimmat ja hienoimmat kokemukseni tavarasta. Olen niin kiitollinen, että olen saanut ne kokea. Se ei ole ollut itsestäänselvyys.

Sanoisin, että minulla on hyvä suhde tavaraani. Olen saanut sen vuoksi niin paljon, että pärjään niillä kokemuksilla vaikka loppuelämäni. Kaikki mahdollinen sen päälle tuleva on vain plussaa. Ja vaikka tavarasta olisi tulevaisuudessa iloa vain itselleni, en ainakaan kaipaile niitä aikoja, kun vanhemmat äijät huutelivat vitsikkäinä, olisiko tavaraa tarjolla ja millä hinnalla sitä irtoaisi. 

***

Lähteitä:

Apo, Satu. Naisen väki. Tutkimuksia suomalaisten kansanomaisesta kulttuurista ja ajattelusta. Hanki ja jää 1995.

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000003513687.html

https://www.aamulehti.fi/ihmiset/art-2000007250941.html

Kuva: Pixabay

Historia sanan takana

Tavara, subst.
[ˈtɑʋɑrɑ]

Taivutus:
yks. nom.tavara, yks. gen.tavaran, yks. part.tavaraa, yks. ill.tavaraan,
mon. nom.tavarat, mon. gen.tavaroiden, tavaroitten, mon. part.tavaroita mon. ill.tavaroihin

Merkityksiä:
1. Esineistä, aineista, hyödykkeistä. esineistä omistuksen kohteina.
2. Esineistä tms. kaupan kohteena, hyödyke, valmiste, tuote, tarvike.
3. Nautinto aineita.
4. Raaka-aineita
5. Slangissa, naisen sukupuolielimiä

Sana juontaa juurensa venäjän kielen sanaan това́р, továr. Venäjä taas on lainanut sanan Slaavilaisita kantakielistä, dabar, hyödyke, varasto, joka taas on ottanut sen eri turkkilaisest kielikunnista. Tähän kuuluu niin eri kantamuodoja että vanhoja kieliä, missä sana on vaihdellut niin ulkoasua kuin merkitystä esim. turkin kielessä ”davar”, karja tai Karahanid-uiguurin kieli mitä kutsutaan myös muinaisturkiksi ”tavar”, omaisuus, karja tai varakkuus.

Suomen kieli, kuten kaikki kielet, on ottanut vaikutteita muista ympäröivistä kielistä erityisesti Venäjästä ja Ruotsista sekä nykyisin Englanista. Toisaalta nämä muut kielet ovat ottaneet mallia heitä ympäröivistä kielistä kuten Venäjä on saanut sanoja Turkista.

”Tavara” sanalla on monia merkityksiä eri kielissä, mutta ne kaikki tuntuvat pohjautuvan omaisuuteen tai rahallisesti merkittäviin asioihin lopulta. Suomen kielessä tavaralla on hyvin laaja merkitys kuitenkin se viittaa aina johokin konkreettiseen olevaan muotoon, jopa slangissa. Slangin ulkopuolella se on aina jokin aineellinen muoto, mitä voidaan omistaa tai myydä ja josta voidaan kerätä veroa (huomaa yhteneväisyys muinaisturkin kanssa, tavar=omaisuus).

Kiele syntyy tarpeesta ilmaista jotain. Se kietoutuu kulttuuriin ja lähtee siitä mitä näemme ja koemme. Ei ole siis omituista, että meillä on monia kymmeniä ellei satoja lumeen viittavia termejä, vaikka harvemmin kukaan osaan näitä kaikkia erityisesti jos kyseessä on murteellinen viitaus lumeen. Ei murteellisia viittauksia on noin 58., mutta taas esim. saamelaisilla on lumelle ja jäälle noin 200 eri ilmausta. Sanan ”tavara” taas on lainattu tarpeesta ilmaista jotain, millä voi käydä kauppaa. Ottaen huomioon, että suomalaiset ja venäläiset ovat käynneet vaihtokauppaa vuosisatojen ajan ehkä jo kivikaudesta (10000-1500 eaa) lähtien esim. piikivellä.

Tavaran historia ja merkitys on tullut siis ulkoapäin suomenkieleen ja kulttuuriin. Se on osoitus kansainvälisyydestä vuosituhansien takaa ja sen historia kietoo Suomen osaksi suurenpaa maailman historiaan ja muutoksiin.

Photo by Tomas Martinez on Unsplash

Sartre ja jäyhä älypuhelin

Puhelimeni vilkkuva merkkivalo tuntuu käskyltä napsauttaa puhelimen näyttö päälle. Asuntoni tuntuu suorastaan vaativan viallisten lämmityspatterien korjausta talven tultua. Postiluukusta aamulla kilahtava sanomalehti kutsuu minut silmäilemään sitä kahvikupin äärellä. Näin nyt vain kuuluu tehdä, perustelen toimintaani itselleni. Projisoinko ajatukseni esineisiin vai onko niin, että tavara todella ajaa meitä toimimaan tietyillä tavoilla?

Komentelevat tavarat

Jean-Paul Sartre esittää teoksessaan Critique de la raison dialectique, että kun ihmiset työstävät materiaa, eli tekevät siitä asioita, materia sisällyttää itseensä tekemämme muutokset ja jollain tavalla lipsuu hallinnastamme. Toimintamme kiteytyy työstettyyn materiaan ja sen ominaisuuksista tulee meistä riippumattomia. Emme voi enää hallita ja muovata työmme tuloksia mielemme mukaan. Materiasta on tullut tällä tavalla jäyhää, eli itsepäistä.

Työstetty materia on myös käytännöllistä. Syntyneet objektit ja rakenteet ovat inhimillisen elämän kannalta käteviä ja merkityksellisiä. Tällaisia käytännöllis-jäyhiä1 objekteja ovat Sartren mukaan esimerkiksi talot, bussipysäkit, sanomalehdet, koulut ja tehtaat. Usein ne ovat abstraktimpia objekteja tai instituutioita, kuten TV-ohjelmia, yrityksiä tai byrokratiaa.

Käytännöllis-jäyhät objektit ovat sosiaalisia: niiden käytön normit ovat asettuneet paikalleen ihmisen toiminnan seurauksena ja ne ohjaavat ihmisten toimintaa sosiaalisissa konteksteissa. Bussipysäkit eivät ole omin päin alkaneet velvoittaa ihmisiä asettumaan jonoon, vaan ihmiset ovat rakentaneet bussipysäkkejä ja luoneet normin, jonka mukaan pysäkillä tulee jonottaa. Ajan kuluessa normi on tullut osaksi bussipysäkkiä itseään ja saanut oman elämän.

Erikoisin Sartren väitteistä lienee se, että käytännöllis-jäyhät objektit kirjaimellisesti esittävät meille vaatimuksia ja pakottavat meidät toteuttamaan niitä.

Tavarat käskevät, ja me tottelemme.

Kännykkä käskee

Mielestäni älypuhelimen voisi nähdä Sartrelaisittain käytännöllis-jäyhänä objektina. Älypuhelin on kiistatta yksi nykyihmisen toimintaa eniten hallitsevia tavaroita. Se on muovannut radikaalisti ajankäyttöämme, työntekoamme ja sosiaalisia suhteitamme. RescueTime-älypuhelinsovelluksen tilastojen mukaan vietämme keskimäärin yli kolme tuntia päivässä puhelimilla ja tarkastamme puhelimemme kokonaiset 58 kertaa päivässä.

Tilasto on monen korvaan shokeeraava. Harva haluaa viettää näin paljon aikaa puhelimensa parissa, mutta silti teemme niin. Miksi? Sartrea mukaillen voisi sanoa, että puhelimen käyttöä koskevat normit ovat saaneet oman elämänsä ja alkaneet hallita meitä. Puhelin nyt vain täytyy tarkastaa, kun merkkivalo vilkkuu. Se tuntuu vaatimukselta. Samaan tapaan taloa nyt vain täytyy kunnossapitää ja sanomalehteä pitää lukea. Sartren mukaan esineet ja instituutiot alkavat tällä tavalla hallita elämäämme ja rajoittaa vapauttamme.

Yhteisöllisyys hukassa

Sartren mukaan käytännöllis-jäyhät objektit järjestävät meidät yhteisöihin, joita hän kutsuu kollektiiveiksi. Kollektiivii muodostuu, kun ihmiset käyttävät samaa objektia tietyllä tavalla. Käytännöllis-jäyhän objektin järjestämä kollektiivi on sarjallinen, eli sen jäsenet ovat korvattavissa ja se on suhteellisen riippumaton jäsentensä toiminnasta. Sartren esimerkki tästä on bussipysäkin jonoon kokoamat ihmiset. Tämä ei ole aitoa yhteisöllisyyttä. Aito yhteisöllisyys vaatisi tietoista yhteen tulemista yhteisen päämäärän vuoksi.

Samalla tavalla älypuhelimien voisi ajatella järjestävät meidät älypuhelinten käyttäjiksi, tai tarkemmin tietynlaisiksi älypuhelimen käyttäjiksi, kuten Instagrammaajiksi tai TikTokkaajiksi. Tällaiset esineiden välittämät yhteisöt ovat välillisiä ja toissijaisia. Se, että minä ja ystäväni molemmat käytämme samaa sovellusta älypuhelimillamme ja tykkäämme toistemme julkaisuista, ei tuo meitä oikeasti yhteen. Ensisijainen yhteytemme on puhelimiin, ei toisiimme.

Yksinäiset somettajat

Pennsylvanian yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan sosiaalisen median käytön vähentäminen vähentää yksinäisyyttä. Tämä viittaisi siihen, että somettajakollektiivin jäsenyys ei ainakaan lisää yhteyden kokemusta – päinvastoin. Sartren analyysi käytännöllis-jäyhistä objekteista voi auttaa ymmärtämään miksi näin on. Koska älypuhelimen tai sosiaalisen median sovelluksen välittämä yhteisöllisyys ei ole aitoa, se ei täytä yhteyden kaipuutamme eikä vähennä yksinäisyyttä.

Silloinkin, kun olemme samassa tilassa jonkun kanssa, objektit voivat tehdä yhteydestä välillisen. Jos istumme ystäväni kanssa vierekkäin puhelimia tuijotellen, emme ole aidossa yhteydessä. Ehkä yhteys ei ole aitoa silloinkaan, jos annamme käytännöllis-jäyhien objektien määrittää sitä, mistä puhumme. Voimme puhua toimimattomista lämmitysjärjestelmistä, uusista lehtiotsikoista ja älypuhelinsovelluksista – tai sitten voin katsoa ystävääni silmiin ja kysyä mitä hänelle oikeasti kuuluu. Veikkaan, että jälkimmäisenlainen keskustelu tuntuisi merkityksellisemmältä.

Vapaaksi tavaran vallasta

Sartre saattoi aavistuksen liioitella esittäessään, että elottomat objektit voisivat vaatia, käskeä ja pakottaa ihmisiä. Itse mieluummin väittäisin, että olemme vain unohtaneet, että objekteihin liittyvät normit eivät ole meistä riippumattomia, vaan meidän ihmisten luomia. Annamme tavaroiden määrittää toimintaamme, koska alitajuisesti luulemme, että emme voi tehdä muutakaan. Jos otamme päätäntävallan toiminnastamme takaisin omiin käsiimme, voimme murtaa normeja ja ajan kanssa muuttaa niitä paremmiksi.

Ensimmäinen askel voisi olla, että laitaisimme välillä puhelimet kiinni.

___________________

1 Kristian Klockarsin suomennos, ranskaksi le pratico-inerte

Kuva: MarieXMartin, Pixabay License

Lähteet

  • Hunt, Melissa G., Marx, Rachel, Lipson, Courtney & Young Jordyn (2018). “No More FOMO: Limiting Social Media Decreases Loneliness and Depression”. Journal of Social and Clinical Psychology 37(10), https://doi.org/10.1521/jscp.2018.37.10.751.
  • Kleinherenbrink, Arjen & Gusman, Simon (2018). “The Ontology of Social Objects: Harman’s Immaterialism and Sartre’s Practico-Inert”. Open Philosophy 1(1), 79-93, http://doi.org/10.1515/opphil-2018-0007.
  • Klockars, Kristian (2015). ”Sartren yhteiskuntafilosofia”. Teoksessa Miikka Pyykkönen ja Ilkka Kauppinen (toim.) 1900-luvun ranskalainen yhteiskuntateoria. Gaudeamus, Helsinki.
  • MacKay, Jory (21.3.2019). ”Screen time stats 2019: Here’s how much you use your phone during the work day”. RescueTime: blog, https://blog.rescuetime.com/screen-time-stats-2018/.

Kaikki ne muistot mummolan aitassa

Löysimme vihdoin oikean avaimen kuluneesta laatikosta. Molemmat aitanovet aukenivat naristen. Niitä ei ole usein availtu. Toinen huone oli lapsuudesta tuttu; minulla oli tapana nukkua siellä kesäisin. Toisen oven taakse en ollut koskaan kurkistanut. Näky oli ihastuttava. Hyllyillä oli kauniita, vanhoja esineitä, joista monien käyttötarkoitusta emme tienneet.

Pieni seurueemme kävi äitini asumattomaksi jääneessä lapsuudenkodissa. Oli sovittu, että voimme ottaa mukaamme tavaroita talosta ja ulkorakennuksista. Jouduin kummallisen dilemman eteen. Halusin mukaani joitakin esineitä ja toisaalta en halunnut. Miksi juuri minulla olisi oikeus viedä niitä jonnekin, mihin ne eivät yhtään kuulu? Mielessä pyöri sitkeä ajatus, että vaatimattomimpienkin tavaroiden ottaminen olisi jonkinlainen pyhäinhäväistys.

Isovanhempieni sukupolvelle lähes kaikella tavaralla oli funktionaalinen merkitys.

Minua mummon yksinkertainen lypsyjakkara kiinnosti ehkä juuri käytöhistoriansa takia, ikään kuin siihen olisi tallentunut elämää, joka on kaukana menneessä. Minulla taitaa olla tallessa vanha valokuvakin, jossa tuo jakkara on käytössä.

Mutta miksi minä vien kerrostaloasuntooni mummon tarve-esineitä? En ole edes koskaan nähnyt niitä ennen, joten niihin ei liity varsinaista tunnearvoa. Mitä merkityksiä tavarat siis kantavat? Yritänkö niiden välityksellä pitää kiinni yhteydestä menneisiin sukupolviin?

Yritän muistaa tavaroiden avulla.

On pakko hyväksyä, että tunteita ja muistoja jää menneisyyteen. Jälki haalenee, vaikka en siedä ajatusta. Minä en tiedä juuri mitään isovanhempiani edeltävistä sukupolvista, en edes heidän sisaruksistaan. Lapseni eivät tule muistamaan mitään sukulaisista, jotka nyt ovat kuolleita. Lypsyjakkaran kaltainen rahalliselta arvoltaan vähäinen sukuartefakti tuskin tulee merkitsemään heille mitään.

Kun tuon kotiin tavaroita, joilla ei ole varsinaista käyttöarvoa, minun pitäisi kokea syyllisyyttä. Nykyeetoksen mukaan kodin pitää olla avara ja tavaroita hankitaan vain tarpeeseen. Mitään turhaa ei säilytetä. Ajatellaan, että minimalismi lisää onnellisuutta ja kontrollin tunnetta.

Minä en ole hyvä minimalisti. En ostele paljonkaan, mutta tavarat vain ajautuvat kotiini ja jäävät sinne. Ammattijärjestäjä Ilana Aallon mukaan tavarat ovat sitoumuksia; hän puhuu tavaran palvelemisesta. Tavaratyöstä saa palkaksi sen hyödyn, jonka kukin tavara meille tuottaa – jos tuottaa.

Muistoesineet eivät tuota mitään hyötyä.

Moni säästää muistoesineitä vähän kuin varmuuden vuoksi. Joko siksi, että niille ehkä olisi vielä käyttöä tai mahdollisen tunne- ja muistoarvon vuoksi. Kaduttaako, jos niitä ei säästäkään?

Moni sanoo, että pelastaisi tulipalosta valokuvat, ellei mitään muuta ehtisi. Vaikka niitä karsisi tarkoituksellakin, saattaa myöhemmin harmittaa. Mummolastakin pelastettiin valokuva-albumit. Valokuvat sisältävät historiaa, tarinoita ja muistoja. Silti niiden merkitys katoaa joskus, kuten muidenkin esineiden. Vanhojen tavaroiden liikkeissä on myynnissä kosolti vanhoja valokuvia, joilla ei ole ollut arvoa kuolinpesien tyhjentäjille. Mitä pitäisi ajatella niiden mahdollisista uusista käyttötarkoituksista?

Psykoanalyytikko Anna Colliander sanoo, että joskus ylikorostuneesta konmarituksesta ja minimalismista tulee vain yritys hallita oman elämän ja nykymaailman kaoottisuutta. Koetan uskoa siihen, ettei mieleni ehkä ole niin kaoottinen, että minun tarvitsisi estää muutaman mummolleni kuuluneen tavaran tuloa kotiini.

Ne ovat yhä muovipussissa kirjoituspöydän ja lipaston välisessä raossa.

Kuva: Eetu Pellonpää

Punainen vedenkeitin

”Minä olen ajatellut, että sinä voisit ottaa tuon vedenkeittimen. Sinä sitä eniten käytät”, äiti sanoi.

Olin perheeni ainoa teenjuoja, 18-vuotias ja muuttamassa ensimmäiseen omaan kotiini. Kiitollisena pakkasin punaisen vedenkeittimen yhteen muuttolaatikoista.

Vedenkeitin eleli monta vuotta sujuvana osana arkeani uuden kaupungin, uusien opintojen ja uusien ihmisten kanssa. Se porisi aamuisin ja iltaisin, ystävien kyläillessä, retkelle lähtöä valmistellessa. Kun myöhemmin ryhdyin juomaan myös kahvia, en halunnut ahtaaseen keittiöön kahvinkeitintä. Hankin suodatinsuppilon, keitin vettä punaisessa keittimessä ja valutin kahvin suodattimen läpi suoraan mukiin.

En muista enää, aioinko juoda kahvia vai teetä, mutta muistan järkytyksen, kun vedenkeitin ei eräänä iltapäivänä alkanutkaan porista. Tunsin oloni petetyksi. Nytkö minun pitäisi lähteä ostamaan uutta vedenkeitintä, vaikka inhosin kauppoja, tavaroiden etsimistä ja ostamista?

Olin myös aika kiintynyt punaiseen vedenkeittimeeni.

Keitin vettä kattilassa ja istuin alas. Kokeeksi laitoin isälle viestiä. ”Vedenkeitin ei toimi! Mitä teen?”

Kohta isältä alkoikin tulla ehdotuksia asian korjaamiseksi. Tarkista sulaketaulu ja pistorasioiden toimiminen. Ruuvaa keittimen pohja auki, sörki sieltä, putsaa spriillä tuolta, heiluta tuosta. Minä ruuvasin, sörkin, putsasin ja heilutin. Ruuvasin kiinni ja toiveikkaasti täytin keittimen taas vedellä.

Tuttu porina kuulosti ystävän tervehdykseltä. Ei se aikonutkaan vielä siirtyä jatkamaan elämäänsä elektroniikkaromuna. Se oli kaivannut vain pientä hoitoa.

Kuva: Kaija Rahkonen

Jonkin ajan kuluttua vedenkeitin alkoi taas oikutella. Sen kansi juuttui kiinni eikä auennut. Nyt en löytänyt edes paikkaa, josta olisi voinut ruuvata ja sörkkiä.

Ehkä se alkoi olla väsynyt. Varsin ymmärrettävää kertaalleen elvytetyltä, monta vuotta palvelleelta keittimeltä. Tai ehkä se halusi kysyä: Vieläkinkö kelpaan? Tällaisenakin?

Kelpaahan se. Saa sinne vettä nokankin kautta.  

Kirpparille vai ei?

Muistikirja 2 euroa. Huopa 1 euro. Ensiapupussi 1 euro. Kello 2 euroa. Joulukorttiteline 3 euroa. Jouluvalot 3 euroa. Koiran kampa 6 euroa. Kahvipurkki 3 euroa. Silitysrauta 4 euroa. Puhdistuskinnas 2 euroa. Maatuskat 3 euroa. Kynttilän sammutin 1 euro. Pesusieni 0,50 euroa. Ja niin edelleen. Omistan 45 tavaraa vähemmän kuin viikko sitten ennen viimeisintä kirpparipöydän vuokraustani.

En ole mikään konmarittaja ja olen aiemmin myynyt tavaroitani kirpputoreilla vain muutaman kerran. Äidilleni olen useamman kerran todennut, että sinä päivänä, kun kaikki kaappini ovat järjestyksessä ja epämääräiset lehti- ja paperikasat talostamme poissa, olen kuollut. Minulla on siis ollut niin tylsää, ettei ole ollut muuta tekemistä kuin käydä kaikki tavarat läpi.

Remontin takia jouduin menneenä kesänä tyhjentämään osan talostamme – juuri sen osan, jossa on paljon työhöni ja harrastuksiini liittyvää tavaraa vaatekaapin sisällön lisäksi. Muutenkin paikat olivat reilun vuosikymmenen asumisen jälkeen täyttymässä tavaroista. Minulla on lisäksi elämässäni tilanne, että aikaa tavaroiden läpi käymiseen ja kirpparille viemiseen löytyy. Joten siitä vaan joutavat tavarat laatikoihin ja myyntiin!

Periaatteeni on, että myyn vain ehjiä ja hyväkuntoisia tavaroita, sellaisia, joita voisin itsekin kirpparilta ostaa. Muut joutavat suoraan roskikseen, ellen voi uusiokäyttää niitä helposti.

Työhön ja harrastuksiin liittyvää paperia tuli revittyä ja kannettua roskikseen eräitäkin kasoja. Huonokuntoisista paidoista leikkelin autotalliin miehelleni rättejä. Jonkin verran heitin tavaraa suoraan roskiin, esimerkiksi ihmeellisiä matkamuistoja, vanhoja tietokirjoja, kenkiä ja vaatteita.

Astioiden lisäksi kirppareilla on myynnissä paljon vaatteita. Omistamistani vaatteista vain Marimekot tuntuvat kunnolla kiertävän. Niistä saa toki ihan mukavan hinnan, jos raaskii myyntiin laittaa. Taitaa käydä niin, että parhaimmat itselleni pieniksi tai turhiksi käyneet vaatteet jatkavat olemistaan vaatekeräyksessä, kun eihän niitä voi poiskaan heittää.

Kirpparilla menee kaupaksi ihmeellisiä pieniä parin kolmen euron hintaisia tavaroita, joita melkein jokaisella on kotonaan enemmän ja vähemmän. Joku vaan tarvitsee juuri jotain esinettä, ostaa sen lahjaksi tai ihan vain sen takia, että pitää siitä – tai saa halvalla.

On myös tavaroita, joita siirtelee useamman kerran läjästä toiseen: myyntiin vai ei. Miettii, tarvitseeko niitä tai onko niillä niin suuri muisto- tai kauneusarvo, ettei halua ainakaan vielä luopua niistä. Tällaisia tavaroita olivat tällä kerralla Viini-Hiippa, villainen pannunalunen ja Oi ihana elämä –taulunen. Toivottavasti niille on oikeasti käyttöä tulevaisuudessa. Pari mukia olin viemässä myytäväksi, mutta palautin ne kuitenkin kotiin, kun olivat niin kauniin värisiä.

Olenko nyt onnellisempi ja parempi ihminen lajiteltuani suuren määrän tavaroitani, kuskattuani niitä kolme eri kertaa kirpparille, saatuani niistä hieman rahaa ja järjesteltyäni kaappejani? Ainakin työtä kirpparin pitäjä saa tehdä, mutta toki se palkitsee ainakin hetkeksi, kun pääsee joistakin tavaroistaan eroon sillä ajatuksella, että ehkä jollakin on niille kaikille käyttöä, sille taikasienellekin. Saa nähdä, innostunko vielä vaikka keväällä viemään tavaroitani kirpparille vai laitanko ne suoraan roskiin tai tavara- ja vaatekeräyksiin.

Kannattaako kaikki se oma aika tuhlata kirpparin pitoon? Kannattaako myös aviopuolison aikaa käyttää tähän? Kannattaako ajella autolla kymmeniä ja kymmeniä kilometrejä kirpparille ja takaisin, sillä pitäähän tavaroita käydä järjestelemässä ja viemässä uutta myytävää? Ei kannata, jos asiaa miettii ekologisesti ja taloudellisesti. Kun ne tavarat kuitenkin ovat olemassa, olisi varmaan viisainta toimia mieheni ohjeen mukaan ja ottaa pihalle siirtolava tai polttaa ylimääräiset tavarat juhannuskokossa.

Erilaisia kirppareita on kuitenkin paljon ja kauppa niissä käy. Kirppareilla käynti – niin ostaminen kuin myyminen – tuntuu olevan monelle jonkinlainen elämäntapa. Itselleni palkitsevinta on turhien tavaroitteni uusi elämä mahdollisesti tarpeellisina tavaroina. Katsopas ympäristöäsi hetki sillä silmällä, löytyisikö sieltä kirpparille joutavaa tavaraa, joka voisi olla jollekin aarre!

Teksti ja kuva: Anne Laamanen

Hihna kireällä vai löysällä?

Shetlanninlammaskoirani Max ei tykkää kulkea hihnassa. Olen yrittänyt opettaa sitä siihen viisi vuotta, mutta edelleen se nykii ja rimpuilee useimpina päivinä. Olen jo tottunut tähän enkä jaksa enää komentaa koiraa, ellei se yritä lähteä aivan tolkuttomasti toikkaroimaan omille teilleen.

Max kulkee flexissä eli sellaisessa kelautuvassa talutushihnassa. Usein annan sen jolkotella puistoissa pitkällä hihnalla. Kun vastaan tulee jotain pelottavaa, esimerkiksi koira, lintu, ruohonkorsi tai tuulenpuuska ja Max vauhkoontuu, kutsun sen luokseni tutulla kaksiosaisella vihellyksellä. Se kääntää pienen koiranpäänsä minua kohti, ruskeat silmät tapittavat, ja se kipittää onnenamueletteja muistuttavilla jäniksenkäpälillään luokseni.

Max osaa käyttää joustoa oikein.

Välillä se kävelee aivan vieressäni, vaikka pääsisi hihnassa kauemmaksi. Välillä se yrittää tuntemattomasta syystä tempoa itseään poispäin, jolloin flexin hihna ja hermot kiristyvät.


Max menee lenkillä aivan miten sattuu. Kuva: Jussi Pullinen.

Koetan seurata lenkillä sen vallattomasti hyppiviä korvia ja miettiä, miten voisin käyttää omaa talutushihnaani paremmin.

Perfektionismin luoma prokrastinaatio eli viivyttely on minulle tyypillistä.

Ja jos ihan totta puhutaan, ei viivyttely läheskään aina liity ylevästi minkäänlaiseen täydellisyyden tavoitteluun vaan aivan rehelliseen yleiseen vetelehdintään. Ajelehdin enkä näe järkeä olla tehokas.

Jostain syystä olen kuitenkin luonut elämääni kymmeniä pieniä ja isoja tavoitteita: tee tämä kurssi, tee tämä työtehtävä, juo smoothie, käy joogassa, vietä aikaa yksin, vietä aikaa seurassa, kirjoita romaani, älä nyt, hullu, missään nimessä kirjoita romaania, nuku enemmän, nuku vähemmän.

Lista on loputon. Yhä useammin huomaan, että vedän itse kaulaani asettamaa talutushihnaa kireämmälle ja pyrin kauemmas omista vaatimuksistani.

Ehkä hihnasta voisi luopua, ja katsoa, mitä tapahtuu? Paitsi Maxin tapauksessa, sillä ilman kahleita se lähtee joku päivä varisparven perään eikä enää palaa.

Kolmesta en luovu

Kaksikymmentäyksi vuotta sitten menetin lähes kaiken maallisen omaisuuteni. Rakkaimmat kirjani, hartaudella vaalittu hattukokoelma, mummon marimekkoverhovalikoima, kaikki tuhoutuivat tyystin. Jäljelle jäi vain puhelin, lompakko, polkupyörä, ja jätesäkillinen kirpputorille tarkoitettuja vaatteita.

Seisoin keskellä vetistä tavarakonttia ja potkin sen kolhuisia seiniä. En siksi, että käteni upposivat pehmeään televisiolaatikkoon ja upouusi sänky tippui vettä. Enkä siksi, että kodin elektroniikka ui ruosteisessa lällyssä, vaan siksi että uskollinen pehmoleluvanhukseni oli saanut homeisen kuorrutuksen. Uusi kaupunki, uusi työpaikka, ei kotivakuutusta- ja sitten vielä tämä. Kannoin haisevan mytyn uuden kotini kylpyhuoneeseen, upotin laimeaan saippuaveteen, ja annoin liota vuorokauden. Jos muu olikin mennyttä, Mopesta en luopuisi.

Kokemus oli monin tavoin järisyttävä, lamaannuttavakin, mutta jälkeenpäin katsoen se oli eräänlainen onnenpotku. En enää kiintynyt tavaroihin. Niistä tuli tunnetasolla yhdentekeviä. Sänky oli nukkumista varten, laukku tavaroiden kantamiseen, lautanen syömistä helpottamaan. Jokaisen suuren elämänmuutoksen yhteydessä luovuin lähes kaikesta irtaimistosta. En halunnut tavaraa mukaani. Olin vapaampi ilman esineisiin liittyviä muistoja. Ja olen yhä, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.

Vuosien saatossa tavaraa on kuitenkin kertynyt kaappeihin ja nurkkiin, enemmän kuin toivoisin, mutta kahden ihmisen taloudessa on kaksi toisistaan erillistä tahtoa, ja molempia on kunnioitettava. Olen vähitellen oppinut ymmärtämään, että sadoilla vinyyleillä ja tuhansilla cd-levyillä on jokaisella tarinansa, vaikka omat levyni ovatkin siistissä nipussa vaatekaapin perällä, ja kitarakokoelmaa täytyy säännöllisesti täydentää, vaikka minulle riittääkin se yksi Martin.

Kolmesta en silti luovu. Äidin vanha peace-koru, jota ilman en lähde yhdellekään keikalle. Isän nuoruudenkodin seiniä koristaneet pahvijulisteet, joiden sanoihin nojaan yhä tänäkin päivänä. Sekä tietysti- Moppe! Rehellisyyden nimissä lisättäköön kuitenkin, että kirjakokoelmani on paisunut kahdessakymmenessä vuodessa niin suureksi, että seuraavassa muutossa joku saa taatusti hauiksen pitkän pään jänteen tulehduksen ennen kuin kaikki tarinat ovat päässeet uuteen määränpäähänsä.

Tarpeeton tai tarpeellinen. Tärkeä tai yhdentekevä. Kaikkea ei saa ostamalla, eikä kaikkea voi korvata, mutta ilmankin selviää. Siinä minun strategiani tavaraviidakossa. Kevein mielin, peace – koru kaulassa, Moppe kainalossa, astun seuraavaankin uuteen kotiimme isän pahviplakaateille paikkaa etsimään. Kunhan joku muu vain kantaa kirjani. Ja kantakoonkin varovasti! Voi olla, että olen antanut itseni hieman kiintyä niihinkin.

Tässäpä hiukan lisää pohdittavaa.

Arkistokuva Mirva Tolppanen. Kaikki oikeudet pidätetään.

Nostalgiaa ja roskaa

Paavo Pesusieni matkalla tuonpuoleiseen.

Minulla on keittiössäni kolme jätesäkkiä. Avaamatonta. Niissä on isin vaatteita. Viime vuonna hieman ennen joulua tuttu tuoksu valtasi kotini. Ihmettelin, mistä tuoksu tuli. Keittiön patteri oli mennyt päälle ja tietyn huuhteluaineen ja isin tuoksu levisi kotiini vaatepussien lämmetessä. Mikä omituinen, odottamaton lohdutus. Käänsin patterin pois päältä, sattui liikaa. Olen koittanut avata pusseja, mutta sulkenut ne saman tien tutun tuoksun tullessa, rakkaiden vaatekappaleiden vilahtaessa. En vielä voi.

Myönnettäköön, suhteeni tavaraan on monimutkainen. Vihaan tätä maailmassa vallitsevaa megalomaanista ylituotantoa, ekologisesti täysin kestämätöntä tuotantotahtia sekä täyttä roskaa, jota maailmaan tehtaissa vuorokauden ympäri tuutataan. On vastuutonta, että maailmaan, joka on hukkumassa saasteisiin ja roskaan on mahdollista edelleen tuottaa näin paljon turhaa tavaraa, sen mittakaavat ylittävät oman käsityskykyni rajat ja päättäjien haluttomuus vaikuttaa tähän tuntuu niin uskomattomalta, että omat vaikutusmahdollisuudet muutoin kuin oman kuluttamisen säätelyn kautta ovat hyvin olemattomia.

Toisaalta kiinnyn tavaraan, vaikka tiedän että lopulta sillä ei ole mitään väliä, mitään ei täältä mukaan tarvitse sitten joskus. Eletyn elämän kautta moni materiaalinen objekti on kuitenkin tullut minulle tärkeäksi ja lähes kaikki siinä liityy nostalgiaan, rakastamiini ihmisiin tai muihin olentoihin ja hetkiin, jotka ovat menneet, mutta mielessäni niin merkittäviä. Monikaan asia ei ole niin riipaisevaa arjessa kuin omien lasten liian pieniksi käyneiden vaatteiden viikkaaminen pois käytöstä. Se on jotain niin konkreettista, viite ajan kulumisesta, lasten kasvamisesta. Vihdoin olen jälleen menossa kirpputorille myymään lasteni vaatteita, mutta silti edelleen pitää tarkoin harkita, mitä säästää, katsella vähän vanhoja kuvia ja miettiä, että käyttäisikö joku toinen pieni tutuksi tuleva ihminen mahdollisesti vielä joskus tuota mekkoa tai rusetillista paitaa. Olisi ihanaa olla minimalisti, mutta ihmisellä jolla on sata välilehteä nettiselaimessa auki ja koneen työpöytä täpötäynnä kuvakkeita on siihen vielä matkaa. Ehkä jopa ikuisuus.

Näin joulun alla voisi kuvitella, että suurin ahdistus tavarasta tulee kun käy kaupoissa ja näkee tavarameren, josta jokaisen täytyisi saada oma osansa – ainakin markkinoijien mukaan – että joulu voisi onnistua ja olla onnellinen. Yllättävää kyllä, itselleni ahdistus hyökkää vasten kasvoja enemmänkin vaikkapa Kierrätyskeskuksessa, missä näkee sen todellisen määrän tavaraa, jota kukaan ei enää halua ja joka on ehkä edellisenä jouluna kalliilla hinnalla ostettu. Siellä viime vuoden tekniset lelut vetävät viimeisiään ja Mäkkärin Happy Meal -turhakkeet vyöryvät laatikoista lattialle. Jokin stoppi tälle olisi saatava, jotain sääntöjä, pakotteita, kenties jopa säännöstelyä kuluttajille?

Mutta mitä ihmiset oikeasti, konkreettisesti ovat valmiita tekemään maailmamme eteen? Olenko minäkään? Valmis uhraamaan tämän verrattaessa helpon elämän, joka minulle on annettu täällä synnyttyäni? Töölöläinen roskakatos sunnuntai-iltana on aika hyvä vertauskuva huolettomalle kerskakulutukselle: se on niin täynnä roskia, että vien oman pussini takaisin kotiin. Kun on rahaa, on selkeästi varaa heittää roskiin paljon kierrätykseenkin kelpaavaa; roskavuoren päällä komeilevat päällisin puolin ehjiltä näyttävät Niken lenkkarit. Minua ärsyttää. Roskakuskit joutuvat taas tullessaan siivoamaan asukkaiden sikailujen jäljet, jätesäiliöstä on tippunut maahan paljon roskaa. Ehkä kirjoitan vetoomuksen korttelimme Facebook-ryhmään? Tässä taloyhtiössä olisi selkeästi tarvetta jokaiseen talouteen jaettavalla Recycling for dummies -tyyppisellä oppaalla. Etenkin juuri näin ennen joulua, sen olen näiden viiden vuoden aikana joutunut toteamaan useamman kerran. (Enkä minäkään ihan syytön ole.)

Kuva ja teksti: Jenni Granqvist

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑

Create your website with WordPress.com
Aloitus